”Meillä, joilla on ollut mahdollisuus opiskella, on myös velvollisuus käyttää oppimaamme itsemme, muiden ja maapallon hyväksi” oli publiikki-puheeni tärkein viesti tänä keväänä valmistuneille matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan maistereille ja diplomi-insinöörille. Vaikka halusin sisällyttää puheeseeni paljon toivoa, unelmia ja kannustusta, koin tärkeäksi myös todeta, että menestys ja onnellisuuskin elämässä vaativat myös sinnikkyyttä, rohkeutta ja vastuunkantoa.
Kehotin valmistuneita suhtautumaan omaan elämäänsä tiedeprojektina, jolla on joku alkuhypoteesi, jota pitää tutkia tarkasti, jonka vaihtoehtoisia skenaarioita analysoida huolellisesti, jossa pitää suorittaa erilaisia testejä ja kokeita ja jonka suunnitelmaa pitää päivittää tiedon karttuessa. Projektina, jossa haetaan ratkaisuja kysymykseen mihin minä haluan elämäni käyttää. Projektina, jonka onnistumisessa tärkeää on itsetuntemus, mutta ei itsekeskeisyys. Halusin viestittää valmistuneille, että huippumenestyjäksi voi päästä myös ilman teräviä kyynärpäitä ja kovaa ääntä – olemalla ystävällinen, empaattinen ja oma itsensä. Jokaisella meistä on erityistaitoja ja voimavaroja, joita tarvitaan osana kokonaisuutta.
Totesin myös, että elämää on vaikea ennakoida ja usein syy- ja seuraussuhteet tulevat näkyväksi vasta jälkikäteen. Siksi tärkeää on myös liike ei pelkkä päämäärä – on tärkeää kokea erilaisia asioita, tavata erilaisia ihmisiä, yrittää ja erehtyä, onnistua ja epäonnistua. Sanoin, että itsekin olen pitkään ajatellut, että urani vastavalmistuneesta maisterista pörssiyhtiön johtoryhmään oli vain sopivien sattumien summaa. Mutta tarkemmin ajateltuna olen ehkä kuitenkin ollut oikeissa hetkissä rohkea, utelias ja periksiantamaton sekä kuljettanut ponnahduslautana mukana sitä luonnontieteellistä perusosaamista ja tieteen tekemisen logiikkaa, jonka yliopistolta mukaani rakensin.
Oli myös pakko mainita itseäni aina puhutellut Turun yliopiston motto ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”, joka alati on universaalin ajankohtainen. Puhuin siitä, miten vapauden arvon huomaa usein vasta kun sen menettää, ja nyt valmistuneet ovat joutuneet koronapandemian takia myös kokemaan sen millaista on, kun vapautta ja olemista rajoitetaan. Tuo kokemus ja Euroopassa vallitsevan sotatila toivat juhlaan ehkä vielä aavistuksen lisää arvoa, kiitollisuutta ja yhteenkuuluvuuden voimaa. Voimaa ja eväitä lähteä etsimään omaa polkua elämässä osana Turusta valmistuneiden akateemista jatkumoa. Maailman tarvitsee luonnontieteilijöitä nyt enemmän kuin koskaan. On siis toimittava.
Aloitin puheeni pyytämällä kuuntelijoita sulkemaan silmänsä ja nauttimaan hetkestä. Ja sen jälkeen jatkamaan unelmointia heidän unelmaroolistaan tulevaisuudessa. Pohtimaan mitä, millaisessa toimintaympäristössä, kenen kanssa ja miksi he haluavat toimia. Painamaan tuon vision mieleensä ja palaamaan siihen epävarmuuden tai epätietoisuuden hetkinä. Kannustin heitä uskomaan, että mikään ei ole mahdotonta. Koska en minäkään uskonut, että somessa heitetty haaveeni olla radiotoimittaja johtaisi siihen, että harrastan nykyään podcastien tekemistä luonnonyhdisteiden kemiasta. Ja podcast-toimittajuus johti edelleen tieni mm. suunnistuskisojen kuuluttajaksi ja publiikin puhujapönttöön. Ja tämä publiikin puhe edelleen siihen, että pääsen ehkä mukaan toteuttamaan yhteiskuntavaikuttamisen kurssia ensi syksynä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. MOT.
Maria